msaari's reviews
2446 reviews

Yhä hämärää by Heikki Rönkkö

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

4.0

Millainen on ”posthumanistinen lähiöarjen dokumentti”? Se selviää sukeltamalla Heikki Rönkön Yhä hämärää -sarjakuvaan. Ainakin posthumanistisuus näkyy siinä, että Rönkkö ei ole piirtänyt perhesarjakuvaansa yhtään ihmistä. Lapsiperheen arjessa toki ollaan: on leluja ja Ryhmä Hau, saunomista ja siivoamista, kaupassa käyntiä ja ruoanlaittoa. 

 

Hämmentävä lukuelämys Yhä hämärää kuitenkin on. Mustataustaiset sivut ovat täynnä toistuvia, kaaviomaisia kuvioita, jotka kuvaavat asioiden hienovaraista muutosta ja kehitystä. Takakansi kuvailee teosta tutkielmaksi prosessien rihmastosta, joka muodostaa olemassaolon. Se näkyy esimerkiksi tyylikkäässä tavassa kuvata raaka-aineiden matkaa kaivoksesta muodostamaan tietokone, tai kahvin makaa pellolta kuppiin. Paikasta toiseen säntäilevä pikkulapsi näyttäytyy jalattomien kenkien jonona. Kaiken yllä leijailee runsaasti hahmotonta dialogia, jossa puhutaan juuri niitä juttuja, mitä jokaisessa lapsiperheessä käydään läpi päivittäin. 

 

Yhä hämärää on sellaista taidesarjakuvaa, joka on omiaan jättämään lukijansa vähän ymmälleen. Mustavalkoinen visuaalinen ilme on pelkistettyä ja piirustustyyli täsmällistä, mutta samalla tämä kaikki on hyvin kiehtovaa. Kirjan keskelle on sijoitettu muutama maalattu värillinen sivu, joiden joukosta löytyvät muun muassa kirjan nimiölehdet. Tämä jakaa kirjan kahteen osioon, joiden keskinäinen suhde jää hieman epäselväksi. En ihmettele, jos jollekin teos tuntuu vähän hankalalta sulattaa, mutta minulle Yhä hämärää näyttäytyy kuin koodina, jonka haluan purkaa. 

Polte by Emmi Valve

emotional reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? Yes
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

4.0

Omaelämäkerrallinen Polte kuvaa sarjakuvataiteilija Emmi Valveen tietä oman seksuaali-identiteettinsä parissa. Nuoruusvuosista alkava sarjakuva kuvaa pyristelyä heteronormatiivisuuden keskellä, kun oma identiteetti vetää muualle. Ei ole kuitenkaan helppoa mennä yhteiskunnan vahvaa normitusta vastavirtaan. 

 

Toisena juonteena Valve on piirtänyt Poltteeseen kukkakuoriaisen kehityskulun. Maan alla kuoriutuva toukka elää pitkään piilossa, syöden kuolevaa ainesta. Lopulta se koteloituu ja kotelosta kuoriutuu aikuinen kovakuoriainen. 

 

Kukkakuoriaisen muodonmuutos voi kestää kauemmin kuin sen kuoriaisvaihe, joten sitä ei tule vähätellä kuoriaisen eloa tarkasteltaessa. Lopullinen muoto ei tee muita vaiheita tyhjiksi vaikka se olisi olomuodoista näkyvin ja loistavin. 

 

Sarjakuva on heti kannesta lähtien hyvin värikäs. Se ei myöskään ole millään tapaa yhdellä mallilla tehty, vaan värimaailma elää ja vaihtelee. Puhetta on verrattain vähän, välillä tapahtumia voidaan kuljettaa monta aukeamaa ilman ensimmäistäkään puhekuplaa. Kerronta on kuitenkin selkeää; koin Poltteen seuraamisen vaivattomaksi. 

 

Tämä on taitavasti tehty kasvutarina, jonka rikas väritys on ilo silmälle. Heteronormatiivisuuden kokemuksen kuvaaminen on arvokasta, samoin se, miten myös matka on merkityksellistä, ei vain se, minne lopulta päätyy. 

Kahden veren tytär by S.K. Rostedt

adventurous dark tense medium-paced

• Plot- or character-driven? A mix
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? No

3.5

Romantasia on romantiikkaa ja fantasiaa yhdistävä genre, joka on 2020-luvun aikana noussut suureen menestykseen. Kirjat ovat fantasiakirjallisuutta, jossa romantiikka on hyvin vahvassa osassa tarinaa. Tätähän on tehty jo pitkään ja genrellä on yhteytensä esimerkiksi yliluonnolliseen romantiikkaan, jota edustavat monet tutut vampyyritarinat, mutta nykymuodossaan genre on suunnattu enemmän aikuisille lukijoille, kun aikaisemmin kohderyhmää olivat enemmän nuoret ja nuoret aikuiset. 

 

S. K. Rostedtin esikoisteos Kahden veren tytär edustaa kotimaista romantasiaa. Moorna-trilogian avausosa sijoittuu Remenan fantasiamaailmaan, jota asuttavat ihmiset ja haltiat. Pääosassa on puoliverinen Moorna. Ihmiset pelkäävät ja haltiat halveksuvat puoliverisiä, mutta on heitäkin, joita kielletty kiehtoo: Moorna työskentelee Kuninkaankaupungissa luksusprostituoituna ja on päässyt itse kruununprinssi Falcon suosikiksi. 

 

Maailmassa on ihmisten ja haltioiden lisäksi myös demoneita. Ne karkotettiin demonisodissa Tuoneen, mutta eiväthän ne siellä pysy. Valtakunnan metsissä hiippailee demoneita, joita ihmiset ja arohaltiat metsästävät. Kuningas järjestää juhlissa poikkeuksellisen rituaalin: juhlissa uhrataan seremoniallisesti demoni. Moornakin on pakotettu todistamaa, vaikka vanha ja julma rituaali aiheuttaa hänessä vaikeasti selitettäviä, mutta varmasti epämiellyttäviä tuntemuksia. 

 

Vaikeasti selitettäviä tunteita aiheuttaa myös Caidas, kaupunkiin ilmestynyt komea, mutta käytökseltään vastenmielinen haltia. Kun hovin kieroilut ja yllättävät käänteet saattavat Moornan ja Caidaksen yhteen ja pakomatkalle pois Kuninkaankaupungista, jännite kehittyy. Elämä Punaisen hovin prostituoituna ei ole aina ollut helppoa, mutta raskasta sekin on, kun Moorna joutuu väkisin revityksi tutuista ympyröistään keskelle koko valtakuntaa uhkaavaa katastrofia. 

 

Kirjan pääparin välille rakentuu tietysti romanttistakin jännitettä, jossa on tosin ripaus vähän epämiellyttävää Tukholma-syndrooman sävyä. Romantiikka olisi yleensäkin kuumempaa, jos siihen ei liittyisi pakottamista, alistamista ja väkivaltaa. Fantasiatarinana Kahden veren tytär on riittävän mielenkiintoinen, jotta aion palata Remenaan sarjan toisen osan myötä, mutta kuumana romantiikkana Kahden veren tytär ei toiminut yhtä hyvin. Moornan kehitys kirjan aikana on mielenkiintoista seurattavaa, mutta jotkut kirjan juonenkäänteet ja maailman toimintaa liittyvät asiat jättivät lähinnä hämmentyneen olon. 

 

Esikoisteokseksi – ja ymmärtääkseni aikamoisella kiireellä viimeistellyksi sellaiseksi – Kahden veren tytär toimii kuitenkin aivan riittävän hyvin. Tarinan parissa viihtyi kyllä. Sisältönsä puolesta Kahden veren tytär pyörii jossain nuortenkirjan ja aikuistenkirjan välimaastossa. Mukana on seksiä ja synkkiä sävyjä sen verran, ettei tätä nyt ihan nuortenkirjaksi tekisi mieli laskea, mutta toisaalta seksin kuvailu on sen verran epämääräistä, että voi tätä young adult -lukijakunnallekin harkita. 

Tämä kaikki on liikaa by Satu Erra

challenging reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

4.0

Satu Erran toinen runokirja siteeraa motokseen Marie Kondoa. Mikäpä ettei – tavarasta molemmat kirjoittavat. Tässä runokokoelmassa “esineet asettuvat taloksi, ovat ympäriinsä ja valloillaan”. Tavaroita järjestellään ja siinä sivussa käydään myös kahden ihmisen välistä rajapintaa. Runoissa M puhuu filosofisuuksia Kondolta kuulostavalla äänellä, mutta sivulta löytyy myös ”hän”, jonka kanssa rakennetaan elämää – myös tavarasta. 

 

Tilan esineet hälisevät
yksityiskohtien kauneus ei kuulu metelin takaa
jokaisella on tarpeita, minulla tässä tällainen 

 

Mikä on kaiken tavaran merkitys? “Onko esineen tehtävä tuottaa iloa vai muistia”, runon minä pohtii tutkaillessaan tavaroiden muodostamia merkitysten kerrostumia. Kun on saanut kaikki laitteet, saa nauttia “merkillistä hyvää oloa”, mutta mihin se lopulta kantaa? Mikä merkitys on esineiden päälle kasautuneilla muistoilla? Tämä kaikki on liikaa kertoo jo nimessään, että tasapaino ei ole kohdallaan. 

 

Tavaratematiikan arkisuus tekee tästä kokoelmasta helposti lähestyttävän. Kaikilla on joku suhde tavaraan, ja monella se suhde jollain tapaa ristiriitainen tai kuormittunut. Näiden runojen kanssa voi pohtia omaa suhdettaan elämänsä materiaalisiin puitteisiin. Kokoelman lopettava runo nojaa hienosti ymmärtämisen vanhaan merkitykseen ympäröimisenä. Tähän ajatukseen on hyvä päättää. 

 

Rakennan tavaroista
sen mitä ei enää ole

näillä esineillä minä
ymmärrän itseni. 

Pyöräilyn klassikkonousut by Pete Goding, Daniel Friebe

informative inspiring medium-paced

3.5

Polkupyöräilijöillä on fiksaationsa raskaisiin ylämäkiin. Erityisesti kunnon ylämäet tuntuvat kiinnostavan isojen pyöräilykilpailujen järjestäjiä, ja miksipä ei: raastava ylämäki on varmasti kiinnostavampaa katsottavaa kuin tasaisella tiellä ajaminen. Minä en niin tiedä – mieluummin olen itse ajamatta ylämäkiä, enkä kilpapyöräilyä seuraa. 

 

Pyöräilyn klassikkonousut -kirja tarttui kuitenkin matkaan kirjastosta. Se esittelee Euroopan 50 legendaarisinta ylämäkeä, joista suurin osa on tuttuja Tour de Francelta, Giro d’Italialta ja Vuelta a Españalta. Mukana on myös vähän pienempiä ylämäkiä, esimerkiksi Belgiasta. 

 

Kirjan näkökulma on yhdistelmä reittiopasta ja kilpapyöräilyn historiaa. Reitit esitellään tarkkuudella, joka soveltuu niiden ajamisesta kiinnostuneille, mutta ohessa tarjotaan kelpo annos Tour de Francen ja muun kilpapyöräilyn historiaa. Mäet esitellään numeroin ja kuvin; Pete Godingin valokuvat ovat hienoja. Jyrkkyysprosentteja on hauska vertailla paikalliseen mäkeen. Oma Lukonojanmäkemme pärjää kyllä monille rajummille nousuille jyrkkyydessään, mutta lyhythän se on. 

 

Minulle kiinnostavin historiatieto liittyi italialaisen rautakauppiaan pojan Tullio Campagnolon vaiheisiin Croce d’Aunella: Campagnoloa otti päähän, kun vaihteiden vaihtamiseksi oli irrotettava koko takapyörä ja käännettävä se ympäri, eikä se onnistunut jäisin sormin. Suivaantunut Campagnolo kehitti pikalinkun, jollaisella pyörien renkaat nykyäänkin kiinnitetään paikoilleen. Campagnolo edisti myös vaihteistoja, ja vaikka Shimano ja SRAM ovatkin nykyään tärkeimmät polkupyörien voimansiirron valmistajat, Campagnolo oli pitkään ammattilaisten ykkösmerkki. 

 

Yhteen pötköön luettuna Polkupyöräilyn klassikkonousut on aika toisteinen, mutta nättinä sohvapöytäkirjana, jota voi selailla sieltä täältä tai lueskella pidemmällä aikavälillä nousu kerrallaan se on mainio tapa tutustua ammattipyöräilyn historiaan – ja saada kenties matkavinkkejä.

---

Mountain High: Europe's greatest cycle climbs draws in readers with its focus on the 50 most legendary climbs in Europe, many from races like the Tour de France, Giro d’Italia, and Vuelta a España, along with a few lesser-known routes. This book is part route guide, part cycling history, offering meticulous details for those interested in tackling the climbs. It’s filled with stunning photos by Pete Goding and fascinating insights, such as Tullio Campagnolo’s invention of the quick-release lever after a frustrating experience on the icy Croce d’Aune.

Although repetitive when read cover-to-cover, this beautifully presented book is ideal for casual browsing. It’s both a window into pro cycling’s rich history and a source of inspiration for future cycling adventures.

Suliko by Pirkko Saisio

emotional reflective medium-paced

• Plot- or character-driven? Character
• Strong character development? Yes
• Loveable characters? It's complicated
• Diverse cast of characters? No
• Flaws of characters a main focus? Yes

4.0

Pirkko Saision uusin romaani Suliko alkaa vuodesta 1953. Sen kertoja on alkanut viihtyä häntä hävyttömästi tuijottavan kuoleman seurassa. Hänellä on tuhkan maku suussa ja hän pohtii, millainen heikkojen valta koittaa, kun hän kuolee. Mutta mitään hänellä ei ole, mistä ei voisi luopua. Vain Suliko, jota kertoja puhuttelee, on tärkeä. 

 

Kertoja on Ioseb Besarionis dze Jughasvili, jonka maailma oppii tuntemaan Josif Stalinina. Romaanin kerronta etenee vuoroin takaumina Stalinin elämästä, alkaen lapsuudesta ja edeten halki vallankumouksen vuosien, läpi Neuvostoliiton synnyn, kohti toista maailmansotaa ja lopulta vuoteen 1953,  jolloin Stalin kuolee. 

 

En jaksaisi lukea tavanomaista suurmiehen elämäkertaa, mutta sellaista Saisio ei tietenkään ole kirjoittanut. Suliko tarkastelee diktaattoria kiinnostavammalla katseella. Siinä on ymmärrystä, etenkin nuorempaa Stalinia kohtaan, mutta myös kysymyksiä. Miten nuoresta georgialaisesta miehestä, joka käy Gorin hengellistä koulua, tulee Stalin? Mihin katosivat vallankumouksen jalot ideaalit? 

 

Stalin saa Leniniltä tehtäväksi hankkia ruokaa Moskovaan ja Pietariin. ”Viljaa on saatava pian nälkäisille hinnalla millä hyvänsä, ymmärrätkö, Josif?” kysyy Lenin, ja antaa Stalinille valtuudet, jotka riittävät niin pitkälle kuin on tarpeen. ”Tee niin kuin täytyy ja niin kuin parhaaksi näet, yritä kuitenkin välttää omien veren liiallista vuodattamista”. Latvialaisten kovanaamojen kanssa Stalin sitten kovistelee maalaisia ja kirjoittaa satoja teloituspäätöksiä viljankätkijöille. 

 

Saision teksti on runollista ja kaunista, myös kuvatessaan raakuuksia ja vallankumouksen koneiston julmuutta. Neuvostopropagandan helmien kuvaus tuo tarinaan absurdia, joskin reunoiltaan synkkää huumoria. Saisio on nostanut kirjaan yksittäisiksi episodeiksi työn sankariksi nostetun Stahanovin ja burjattityttö Engelsina Markizovan. Markizova tunnetaan propagandakuvasta, jossa hän on hymyilevän Stalinin sylissä. Kummankaan kohtalo ei lopulta ollut kaunis. 

 

Ei Saisio Stalinia hyväksi ihmiseksi selitä. Stalinin matkan varrelle mahtuu monenlaista pahuutta. On kuitenkin kiinnostava tarkastella, millaisia valintoja elämän varrella tekee ihminen, joka päätyy Stalinin kaltaiseen asemaan. Miten idealismi vaihtuu hirmuvaltaan? Saisio kuvaa Stalinin elämän naisia jonkinlaisina moraalin peileinä. Nadežda Sergejevna haastaa Stalinia. 

 

Ota, vie mennessäsi. Ne ovat isäni sanat, niin kuin minä olisin ollut kauppatavaraa, tahdoton, sanoo Nadežda, ja hänen äänensä tukahtuu, arvatenkin raivoon. – Tämä tapahtui kotonani, ei torilla, mutta en minä torilla myytävää musikan pikku neitsyttä kummempi ollut. Mutta sanoi minun isäni muutakin. Sanoi, että kanna käsilläsi, älä pudota. Lupasit. Ja pudotit kuitenkin. 

 

Muutaman vuoden takainen Passio on minulle Pirkko Saision kirkkaimmin loistavaa proosaa. Suliko ei ihan yllä Passion korkeuksiin, mutta on yhtä kaikki uljas teos. Se, että Stalinin kaltaisesta miehestä saa kirjoitettua näin kiinnostavan ja tuoreen henkilökuvan, ei ole aivan vähäinen saavutus. 

Päivä by Leevi Lehto

challenging slow-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

3.0

Ensin oli Kenneth Goldsmithin Day, jossa kirjoitettiin yhden päivän The New York Times kirjaksi järjestyksessä alusta loppuun. Melkoista epäkirjallisuutta siis, suorastaan antitaidetta, vailla kirjailijan henkilökohtaista panosta, mutta silti jotain uutta. Samalla louhoksella vieraili myös Leevi Lehto, jonka Päivä lähestyy tätä tekijätöntä kirjallisuutta toiselta kantilta. Lehto ottaa STT:n yhden päivän – 20. elokuuta 2003 – uutisvirran ja järjestää sen yksiin kansiin lauseet aakkosjärjestyksessä. 

 

Aloitetaan siis aamusta: 

 

Aamun Helsingin Sanomat kertoo valtiovarainministeriön esittävän väkevien alkoholijuomien veroon 44 prosentin alennusta. Aamuun kello 8:aan mennessä kaikki eloonjääneet, noin 700 henkilöä, oli saatu pelastusveneistä turvaan avuksi rientäneisiin laivoihin. 

 

Tämä on, kaikessa kattavuudessaan, tietysti äärimmäisen puuduttavaa. Yritin lukea koko kirjan läpi järjestyksessä, mutta hyydyin jonnekin M-kirjaimen kohdalle. Uutisissa kuvattu arki on toisteista ja yksityiskohtaista. Toisinaan peräkkäin asetelluista täysin eri asioihin liittyvistä lauseista muodostuu jotain veikeää, hauskaa tai oivaltavaa, välillä törmätään pitkiin luetteloihin, kuten urheilutuloksissa tai televisio-ohjelmissa. Välillä jää ihmettelemään, mihin jokin tietty lause liittyy (“Kun vaari käsitti mitä oli tapahtunut, hän järkyttyi niin paljon, että hänet oli vietävä sairaalaan.”), jotain päivän uutista taas voi seurata pitkin kirjaa. 

 

Laura Tressel jalostaa samaa ajatusta omassa Päivä-kirjassaan. Siinä materiaalina on muistisairaiden vanhusten (fiktiivisiä) hoitokirjauksia. Tiukemmin rajattu materiaali ja tiiviimpi mitta – vain viitisenkymmentä sivua – tekevät Tresselin Päivästä merkittävästi helpommin luettavan ja kiinnostavamman. Lehdon Päivä on enemmän jännittävä kuriositeetti ja lähtökohta taiteenteoreettisille keskusteluille. Onko Lehto Päivän tekijä vai ei? 

 

En suosittele luettavaksi, mutta ilmiönä Päivä on kyllä sen verran kiehtova, että ansaitsee 20 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin tulla mainituksi. 

Before the Sun Sets by Kaisa Leka, Christoffer Leka

adventurous funny inspiring medium-paced

4.0

Kaikkea sitä kirjana kaupitellaankin, mutta jos peltilaatikollisella postikortteja on ISBN, se on kirja. Kaisa ja Christoffer Leka pyöräilivät kesällä 2019 Alaskasta Kaliforniaan. Mukana piti olla kolmaskin kulkija, Jonne, mutta hän ei pystynyt osallistumaan matkalle masennuksensa vuoksi. Lekat halusivat silti ottaa Jonnen mukaan jollain tavalla. Siitä sai alkunsa tämä teos. 

 

Lekat lähettivät matkalta joka päivä postikortin, johon oli kirjattu päivän tapahtumia. Kortit taisivat olla matkalla mukana jo lähtiessä, sillä ne ovat kaikki samanlaisia mustavalkoisia valokuvia menneiltä ajoilta. Korttien toisella puolelle on sitten kirjoitettu ja piirretty milloin mitäkin. Tyyli on Kaisa Lekan sarjakuvista tuttua, jossa Kaisa esiintyy hiirenä ja Christoffer ankkana. 

 

Postikortit ovat mainio juttu, kaikessa epävarmuudessaan. Kiitettävän iso osa korteista löysi tiensä Suomeen, matkan varrelta puuttuu vain muutama. Kortteihin on kirjattu tunnelmia matkan varrelta: huomioita sääolosuhteista, ylämäistä, kohdatuista ihmisistä, syödystä ruoasta. Monessa kortissa on matkanteon arkea, mutta välillä matka on herättänyt filosofisia pohdiskeluja. 

 

Postikorttien lisäksi mukana on pitkä kirje, joka taustoittaa teosta ja hieno kartta, josta matkareittiä voi tutkailla. Kokonaisuus on erittäin kaunis ja esineenä mielenkiintoinen ja miellyttävä. Idea ei ole aivan uusi, sillä Lekat ovat tehneet vastaavan teoksen ennenkin, jolloin toteutus havaittiin hyväksi: Imperfect voitti vuonna 2018 Sarjakuva-Finlandian ja valittiin myös vuoden 2017 kauneimmaksi kirjaksi. 

 

Tämäkin on kirjavuoteni kiinnostavimpia teoksia nimenomaan fyysisiltä ominaisuuksiltaan. Itse matkaa on mukava seurata kortteja pläräämällä. Formaatissa on jotain kovin rentouttavaa, ainakin niin kauan kuin kortit pysyvät järjestyksessä. Ne on onneksi numeroitu. Toki sekoittamalla pakan voisi saada yhtä lailla mielenkiintoisen kokemuksen matkasta. 

 

Unelmia kannattaa toteuttaa, ihmiset ovat yleisesti ottaen hyviä ja matkanteko kannattaa; siinä kiteytettynä Before the Sun Setsin ydinviesti. Ihastuttava teos. 

---

This charming collection, “Before the Sun Sets,” is an unconventional "book" in the form of postcards. Artists Kaisa and Christoffer Leka embarked on a cycling journey from Alaska to California in the summer of 2019. Their friend Jonne was originally to join but couldn’t due to depression; as a tribute, they sent him daily postcards to share their experiences.

Each postcard captures a slice of their journey, with vintage black-and-white images on one side and musings or sketches on the other. Kaisa depicts herself as a mouse and Christoffer as a duck, a familiar style from her comics. The cards convey both the mundanity and depth of travel: weather observations, tough climbs, memorable encounters, and even philosophical reflections. Most postcards made it back to Finland, with only a few lost in transit.

The package, which includes a letter detailing the background and a map charting the route, is visually beautiful and thoughtfully designed. This tactile, immersive format feels meditative, especially as long as the postcards stay in order (though they’re numbered, shuffling might create a new story!).

The book’s essence reminds us to pursue dreams, trust in people, and embrace the journey—a delightful work inviting reflection and joy.

Sampo by Juha Hurme

funny informative medium-paced

4.0

Juha Hurme jatkaa suomalaisen kulttuuriperinnön perkaamista. Tällä kertaa Hurmeen kohteena on Kalevalan ihmeitä tekevä sampo. Se on Kalevalassa ylin McGuffin, moottori monen toiminnan takana, mutta mikä se itse asiassa on? Hurme menee syvälle sammon selittämisen historiaan ja naaraa esille enemmän ja vähemmän huuruisia teorioita sammosta. 

 

Oletan, että keskivertosuomalainen kysyttäessä arvelee sammon olevan jonkinlainen ehtymätöntä vaurautta jauhava mylly – se tuntuisi olevan jokseenkin vakiintunut käsitys, jota esimerkiksi Topeliuksen Maamme kirja on tukenut. Erilaisia teorioita ja selityksiä on kuitenkin kehitelty vuosien varrella, kun on haluttu kaivaa kansanperinteen taustalla olevia totuuksia. Koska tottahan näiden juttujen on oltava! Joillekin on kovin tärkeää löytää runojen taustalla piileviä historiallisia tapahtumia. 

 

Helposti unohtuu se tosiasia, että Kalevala sellaisena kuin se julkaistiin on Elias Lönnrotin luomus. Se ei ole kansantarina, vaan taide-eepos, jonka Lönnrot muotoili runonlaulajilta kerättyjen säkeiden päälle. Tästä Hurme muistuttaa moneen kertaan. Mikä parhainta, Hurme vie lukijansa lähteille ja kertoo, millaisia variaatioita sampotarinoista kerätyssä aineistossa esiintyy. 

 

Sampo löydettiin verrattain myöhään. Mikael Agricola mainitsi teoksissaan Väinämöisen ja Ilmarisen jo vuonna 1551, mutta vasta Carl Axel Gottlund löysi sammon jutettuaan metsäruotsalaista Maja Hindriksdotter Turpoista Taalainmaan syrjäseuduilla: “Vanha Väinämöinen ja nuori Jompainen, lähättiin pohjan muaale Sammasta hakemaan”. Tästä se sitten alkaa. 

 

Sampotarinoissa on monenlaisia aineksia. Tietyt vakioelementit toistuvat kerta toisensa jälkeen, mutta yksityiskohdissa riittää vaihtelua. Väinämöisen matkaseurue esimerkiksi vaihtelee reippaasti. Kalevalan kanoniseen versioon eivät mahtuneet mukaan Vesi Liito Laita Poika ja Iki Liera Tieran poika, kun Lönnrot kätevänä tarinankertojana heivasi nämä joutavat heput yli laidan ja korvasi heidät Lemminkäisellä. 

 

Sampoa on vuosien varrella arvioitu arkuksi, taivaanpilariksi, sammakoksi, auringoksi, erilaisiksi abstrakteiksi kyvykkyyksiksi ja ties miksi. Pohjolaa on sijoitettu milloin pohjoiseen, milloin etelään – vaikkapa Gotlantiin tai Hiidenmaalle. Vaan ei kannata unohtaa: Kalevalan ja Pohjolan kansojen olemassaolo on puhtaasti Lönnrotin kirjallista keksintöä. Ei siis kannata liiemmin haaskata aikaa näiden kansojen historiallisten esikuvien jahtaamiselle. 

 

Hurme kirjoittaa tutulla tyylillään, Sampo on sen puolesta erinomaisen sujuvaa luettavaa. Toisaalta se ei aivan yllä Hurmeen muiden viimeaikaisten kirjojen tasolle, lähinnä aiheensa puolesta: niin kiehtova aihe kuin sampo onkin, tässä 300 sivun mitassa veivataan kyllä paljon samojen asioiden äärellä eri näkökulmista. Huuruisimmat samposelitykset ovat kelpo viihdettä, mutta välillä Sampo vajoaa vähän tylsäksi. Aiheesta kiinnostuneille se on kuitenkin erinomaisen perinpohjainen selvitys. 

Atoms & Owls by Miissa Rantanen

challenging reflective fast-paced

• Plot- or character-driven? N/A
• Strong character development? N/A
• Loveable characters? N/A
• Diverse cast of characters? N/A
• Flaws of characters a main focus? N/A

3.0

Mikä yhdistää atomeja ja pöllöjä? Äkkiseltään tuntuisi, ettei erityisemmin mikään, mutta niin vain Miissa Rantasen taidesarjakuva ottaa ne aiheekseen. Jo kansista näkee, että nyt ollaan taiteen parissa: mikään kaupallisesti toimiva kustantamo ei voisi julkaista kirjaa, jonka kannet on peitetty kansipapereilla, joissa ei lue yhtään mitään. Ainoa tuntomerkki on vaaleanvioletissa kannessa olevat kaksi pyöreää reikää, joiden alta musta kansi näkyy. Pöllönsilmät! 

 

Eipä näiden kansipapereidenkaan olla sen kummemmin informaatiota ole, mitä kirjan selkämyksessä nimi. Atoms & Owls on sarjakuvapiirtäjä ja kuvataidekasvattaja Rantasen julkaisu vuodelta 2020. Sen on julkaissut meksikolainen Ediciones Hungría, pieni meksikolainen kustantamo, joka näyttäisi nettisivujensa perusteella tekevän kaikenlaista kummallista ja kokeilevaa. 

 

Atoms & Owls on sanaton sarjakuva, jossa selityksiä voi hakea vain lukujen alussa olevista lyhyistä teksteistä, jotka ovat kirjassa suomeksi, englanniksi ja espanjaksi. Ensimmäinen luku käsittelee Niels Bohrin tutkimia atomitason epäjatkuvuuksia. Toisessa luvussa ollaan metsässä, jossa jossain ympärillä piileksii pöllö. Kolmas luku palaa Bohrin tutkimuksiin, jotka toisen maailmansodan aikoihin keskittyivät saamaan atomeja liikkeelle atomipommin sisällä. 

 

Neljännessä luvussa ollaan äidin lapsuudenkodissa, jossa täti selittää pöllöistä ja juodaan kahvia. Viidennessä luvussa atomit kietoutuvat toisiinsa. Lopulta kuudennessa luvussa ollaan nauttimassa vieraan hautausmaan poluilta rauhaa, jota ei kuitenkaan löydy. 

 

Atoms & Owls on esineenä kaunis ja sen sivuilta avautuva värikäs atomimaailma ja mustavalkoisempi isomman mittakaavan todellisuus ovat viehättäviä katsella. Teos jää kuitenkin kokonaisuutena hieman pintapuoliseksi kuriositeetiksi. Olen sarjakuvanlukijana sen verran alkeellinen, että Rantasen luomus tuntuu lopulta kauniilta, mutta yhdentekevältä – en oikein pääse siihen sisään. Sen lukeminen oli kiinnostavaa, mutta sen kosketus ei tehnyt pysyvämpää jälkeä. Kaunista jälkeä se kuitenkin oli, joten siksi rohkenen suositella sitä taiteellisemman sarjakuvan ystäville.